Viime aikoina meikäläisen arki on pyörinyt lähinnä kahden asian ympärillä: vauvan hoitamisen ja koiran treenaamisen. Päivisin vauvaa, iltaisin koiraa. Näiden yhteen sovittamisessa on ollut omat haasteensa, sillä Oulalla on "äitiriippuvuus"-kausi menossa (kiihdytyskonttaamisen ja spiderman-kiipeämiskauden lisäksi). Kun lähden Nemon kanssa treenaamaan, kotona alkaa huuto. Koita siinä nyt rentoutuneesti viettää muutama tunti silloin tällöin muualla.
Silläkin uhalla, että kotona alkaa jossain välissä poissaoloni aikana taukoamaton huutomyrsky, olen viettänyt 2-3 iltaa viikossa koiratreeneissä. Treenejä on lisääkin luvassa: jälkitreenejä, hyppykurssia, Sadun tottiksia, kennelkerhon hallivuoroa ja Jankk:n treenivuoroa.
Sullon lähes pakkomielteisesti (ja erittäin huonoa omatuntoa kokien) kalenteriin kaikki mahdolliset koulutukset ja treenivuorot. Toki on mukavaa saada välillä omaa aikaa, mutta jotenkin koen ahdistusta, jos päästän yhdenkään mahdollisen koulutusmahdollisuuden tai kurssin lipsahtamaan ohi. Syy tähän on varmaankin se, että minulla on valtava hinku päästä taas kisamaan. Tokoa, rally-tokoa, pk-puolta. Ihan sama, kunhan pääsisi johonkin kisaamaan. Viime tokokisasta on aikaa reilu vuosi ja välissä on ollut pitkä aika treenaamattomuutta ja toisaalta epätoivoista tokon voittajaluokan liikkeiden kasaan rääpimistä ja tottiskaavion loputtomalta tuntuvaa hinkkaamista.
Nyt on vain tullut sellainen fiilis, että kaikki epäkuosissa olevat liikkeet laitetaan nyt kasaan ja BH-kokeen kaaviota hinkataan tasan niin kauan, että sujuu. BH-koe läpäistään lopultakin. Tämä syksy on se ponnistuslauta, jolla ponnistetaan kisakevääseen, korkataan voittajaluokka ja aletaan todella miettiä osallistumista jälkikisoihin. Tavoitteita ei saavuteta ilman treeniä ja parasta treeniä saa, kun treenaa muiden joukossa. Kun joku suunnittelee treenin puolesta ja katsoo virheet, korjaa ja ehdottaa.
Suurin kanto kaskessa ei varmaan olekaan ohjaajan motivaatio. Sen sijaan kysymys kuuluu: Miten saadaan Nemo haluamaan samaa kuin emäntänsä? Nemon kanssa treenatessa iskee välillä melkoisia ahdistuskohtauksia nimenomaan liikkeissä, joihin tarvittaisiin potkua ja sähäkkyyttä, kuten luoksetulossa. Hetsattuna hyvässä vireessä tekee kuin unelma, ilman hetsausta "normivireessä" lähinnä lönkyttää. Välillä tuntuu, että koirassa nyt vain ei ole sitä potkua, jota tarvittaisiin. Tietysti on hyvä katsoa myös peiliin: Mitä olen itse Nemolle opettanut? Onko luoksetulon vireeseen kiinnitetty jatkuvasti tarpeeksi huomiota? Suurin osa koulutusmokista ovat todennäköisesti omaa käsialaani.
Näillä tavoitteilla tämä syksy vaatiikin aivan erityisiä ponnistuksia, jotta keväällä päästäisiin korkkaamaan jonkinnäköistä kisaa. Avain onnistumiseen lienee kuitenkin se, että treenataan ilolla ja koiran ehdoilla. Liika puurtaminen murentaa Nemon motivaation. Nemo pitää huijata treenaamaan hyvin. Ongelmakohtia pitää treenata rauhassa, mutta tehokkaasti ja eteenpäin pyrkien. Haastetta pitää heittää soppaan lisää, liikkeitä rohkeasti yhteen. Mitään kympin suoritusta joka liikkeestä ei lähdetä edes tavoittelemaan.
Tavoitteena on puhkaista lopultakin reikä tähän jäätyneeseen treenitilanteeseen, jossa mikään ei etene mihinkään. Varsinkin tällainen tilanne on pk-jäljellä. Jälkiä on poljettu pentuiästä lähtien kilometritolkulla, tottistreenejä läpytelty satoja, esteitä tahkottu loputtomiin, ja se mitä olen saavuttanut on vain suuri epävarmuus siitä, tuleeko tästä koirasta ikinä mitään. Tuhlaanko vain aikaani?
Tokossa tilanne on sentään valoisampi, koska tiedän että kisaamaan päästään, kunhan vain pari liikettä vielä tehdään varmemmaksi. Kaunista meno ei välttämättä ole, mutta tulos se 0-tuloskin on. Tyhjää parempi :). Sittenpähän ollaan taas kisaputkessa, askel edempänä kuin nyt. Ohjaajan pitää nyt vain pitää pää kylmänä, asettaa ne tavoitteet ja pitää niistä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti